Kamera kulki kaikkialla mukanani; koulussa, matkoilla, kavereilla, kotona. Tein kuvista albumeita joissa oli mukana kaikkea aiheeseen liittyvää; lentolippuja, ruokalistoja, käyntikortteja, pääsylippuja, nenäliinaruusuja, coktail-tikkuja.. Se oli nykyajan skräppäystä. Albumeita on kertynyt yhteensä liki kaksikymmentä. Niistä kuvista puhumattakaan jotka ei ole päätynyt omaan kansioon tai joita ei halunnut muistella ja tallettaa.

Negatiivit ovat kuitenkin tallella uskoakseni kaikesta. Itse kamera sanoi sopimuksen irti kolme vuotta sitten ja sen myötä siirryin digiaikaan. Olin siihen asti vastustanut koko ajatusta, puoliksi siksi etten ymmärtänyt mistä siinä on kyse. Raatikuvan Heikki auttoi minua ymmärtämään asian ja opasti hyvän kameran valintaan. Olen ollut tyytyväinen ajan muutoksesta.

Valokuvauskiinnostus voisi olla lähtöisin perheestäni. Isä on nuoruudessaan kuvannut hyvin paljon ja sen myötä meillä oli iltana jos toisenakin diaesityksiä kotona. Ukin poismenon jälkeen viime syksynä kuulin mummilta että myös ukki oli ollut intohimoinen kuvaaja. Mummi kertoi ukilla olevan todella paljon negatiiveja joista ei ole koskaan edes kuvia kehitetty eikä mummi edes tiedä mitä kaikkia kuvia sieltä löytyy. Hänellä oli myös laitteet kuvien kehittämiseen kemikaaleineen kaikkineen. 

Historian elävöittämistä nykytekniikan avulla

Albumit eivät kuitenkaan ole ikuisia, tai kuvat eivät kestä haalistumatta (eikä muistotkaan, ainakaan kultaantumatta :) . Niinpä jo muutama vuosi sitten tein projektin jossa teetin Raatikuvassa isäni ottamia diakuvia digimuotoon. Sain muistoja näkyviin Legolandin matkalta, perheemme omakotitalon remontista 80-luvun alussa, matkakuvia lapista ja sukuloimisesta. Noita kuvia ei ollut katsottu sitten teinivuosien.

Kysyin samaisesta valokuvausliikkeestä mitä maksaisi negatiivien ajaminen digimuotoon. Hinta on 70senttiä + aloitusmaksu. Koin, että tulisi aika hinnakkaaksi katsoa valikoituja muistoja 15v ajalta, ukin ja isän dioista ja negoista puhumattakaan. Koska nykyisin monia laitteita saa kuluttajamarkkinoilta, selvitimme Raulin kanssa perus dia/negatiiviskannerin saatavuutta ja hintoja. Markkinoiden peruslaite irtoaa sadalla eurolla. Ammattilaiskäyttöön on saatavissa aina useiden satasten laitteitakin. Mutta minulle välttää perustaso. Niinpä tilasin netistä Plustek SmartPhoto F50 skannerin Reaxonista.  Mainostekstin mukaan se on helpoin ja nopein tapa muuttaa vanhat diat ja negat digikuviksi.

Laitteessa valitaan kahdella painikkeella onko skannamassa dioja vai negoja. Automaattinen väritasapainon ja valotuksen hallinta varmistaa kuvien laadun, joka vastaa 5 megapikselin (1800 dpi)digikameran laatua. Edes verkkovirtaa ei tarvita, vaan skanneri ottaa virtansa tietokoneesta usb- liitännän kautta. Skannausaika on n. 8 sek (600 dpi), skannausresoluutio (optinen/todellinen)1800 dpi, interpoloituna 3600 dpi. 24 bittinen väriavaruus. Mukana syöttimet sekä negoille (liuska 6 kpl) ja dioille (4 kpl).

Muistojen polulla

Talviloma onkin nyt kulunut laitteen parissa. Kävin ensimmäiseksi mummilla katselemassa ukin vanhoja negoja. Luonnollisesti suurin mielenkiinto on löytää kuvia omasta lapsuudesta. Niitä on toistaiseksi löytynyt yksi – mutta miten suloinen se onkaan :)

Pari vuotta aikaisemmin syntyneestä veljestä on kuvia joka puolelta ja tilanteesta joten toivo elää että projektin edetessä minäkin vilahtelen kuvissa hieman enemmän.

Vanhat negatiivit ovat säilyneet hurjan hyvin. Mustavalkokuvat yli 50 vuoden takaa ovat kuin vasta tehtyjä. Sen todistaa mm. alla oleva isäni ja hänen veljen potretti jostain vuoden -58 paikkeilta.

 Mitä lähemmäksi historiassa päästään sen huonommaksi kuvienlaatu muuttuu. Ne ovat haaleita ja värittömiä.  Noin 70-luvun paikkeilla olevissa kuvissa on lisäksi havaittavissa halkeamia ja repeämiä negatiivissa, kuten tässä isäni perhekuvassa.

Kun surffailin netissä ja kysyin skannerin ostopaikasta asiaa, sain vastaukseksi että jotkin filmilaadut olivat materiaaliensa osalta sellaisia, että menettivät värinsä todella nopeasti. Digikameroiden tullessa markkinoille, labrat menettivät mielenkiintonsa filmien kehittämiseen, joka näkyy negojen ja diojen laadussa. Koska kehitettävää on vähän loistoaikoihin verrattuna, kehitysaineet pidetään koneessa yli suositellun ajan, joka tietenkin saattaa vaikuttaa värien säilyvyyteen. Jos huuhtelu vielä tehdään huonosti, kehitysprosessi jatkuu pienimuotoisena haalistaen värit. Puolustuksena täytyy mainita myös että valitettavasti osa materiaaleista on myös oikein käsiteltynä säilyvyydeltään rajoitettua. Useiden värifilmien pigmentit vain muuttuvat ajan ja ympäristön vaikutuksesta riippumatta laadusta tai käsittelystä.

Yhtä kaikki, on ihana saada kuvia historiastaan esiin ja oppia suvusta, ajan kehityksestä ja tyylien muutoksesta. Ehdoton suosikkini tähän mennessä vastaan tulleista kuvista on tämä linnunpöntön ripustamisesta ikuistettu kuva. Mitä lienee sedällä käynyt mielessä kun on moisen rakennelman tikkaikseen tehnyt? :)