Toisinaan mietin mitä Schumin päässä oikein liikkuu kun se kesken leikin lopahtaa lattialle katselemaan maailman menoa luomien alta. Mietin mitä sen päässä oikein liikkuu kun se väenvängällä tunkee nenää kainaloon ja pyytää mukaansa. Mietin miksi se haukkuu, vaikkei mitään kuulu eikä näy.

 Aikaisemmin näytti siltä, ettei toukokuulle ole mitään ihmeellistä tiedossa. No.. olen touhunnut ehkä eniten koko keväästä. Paljon urheilua, mukavia huveja ja vähän tulevaisuuden valmisteluakin. Suurimpana saavutuksena oli varmaan tänään läpikäyty ammattikorkeakoulun valintakoe. 

Elämä tuo meille jatkuvasti uusia tilanteita, joita emme ole pyytäneet. Arki on täynnä etappeja, jolloin täytyy pysähtyä tarkastelemaan omaa asemaansa ja suhtautumistaan muutoksiin. Vain muutos on jatkuvaa. On olemassa niitäkin, jotka nauttivat uusista tilanteista ja haasteista ja hakeutuvat niihin innolla. Itse rakastan uusia alkuja ja olen tehnyt useampaankin kertaan elämässäni merkittäviä suunnanvaihdoksia. 

Liityin Facebookiin kaksi vuotta sitten vain vähän tutkiakseni mistä kaikki oikein puhuu. En ole ollut mikään netissä roikkuja, siihen asti katsoin tv-ohjelmatiedotkin aina päivän lehdestä. Mutta yks kaks huomasin itse viettäväni Facebookissa paljon aikaa. Tein testejä, kirjoittelin kamujen seinille, vaihtelin status-päivityksiä. Hyväksyin melkein kaikki kaverikutsut ja olin innoissani kun sain yhteyttä entisiin koulukavereihin ja menetettyihin ystäviin. Tuolloin kaverille oli kaksi statusta – näytä kaikki tai ei mitään. Luonnollisesti näytin kaiken.

Olen aina pelännyt isoja koiria. Syy siihen on yhteenotto Edin kanssa ollessani neljävuotias. Edi oli vaalea, ihanan näköinen labradorinnoutaja joka oli kokenut kovia perheessään. Luontokappale jota oli lyöty, kivitetty, pidetty nälässä ja peloteltu ja oli siksi epävarma, pelokas ja itseään puolustava. Eräänä kauniina päivänä juoksin mummin naapurista kotiin. Edi juoksi perääni, hyppäsi selkääni ja puri lapaluuni rikki. Mitä sitä nelivuotias enempää kaipaa saadakseen ikuisen pelon isojen koirien käyttäytymistä kohtaan?

Sain ensimmäisen kamerani isältäni täyttäessäni viisitoista vuotta. Ihan perus filmilaite, en enää muista edes merkkiä. Zoomausvaihtoehdot olivat isolle ja pienelle alueelle (ei portaittainen) ja sitten oli toki salama. Tosi peruskamera siis.

Olin kulmien kestopigmentoinnissa tammikuun 22. päivä. Kokemus oli mielenkiintoinen! Vain jännitys ja tatuointilaitteen surina muistutti reilun kymmenen vuoden takaista tatuointireissua Kangasalla. Kipu, jälkitunne, näky ja havaittavissa oleva muutos olivat asioita joihin luulin valmistautuneeni ainakin henkisesti. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt pistellä otsaa neuloilla useita päiviä ennakkoon, niin olisi voinut myös fyysisesti valmistautua koitokseen!

Meillä ei lapsuusaikana ollut tietokonetta kotona. Jos halusimme pelata jotain, oli yleensä kyseessä lautapelit; Othello, Monopoly, Pane miljoona menemään, Laivanupotus tai Aarresaari. Kyllä me tietokonepelejäkin pelasimme mutta kavereilla. Muistatko vielä aikaa kun talviolympialaiset pelattiin lerpuilta joystickin kanssa? Sittemmin aikuisopiskelun mukana tutustuin tietokoneiden pasianssiin, tetrikseen ja heartseihin. Pian veljeni jo osti XBoxin ja pelasi netissä erilaisia seikkailupelejä. Ne eivät minua kuitenkaan kiinnostaneet.

Tiedät varmaan ne aamut jotka eivät tahdo millään lähteä käyntiin - tukka takulla, silmät uniset ja valonarat - eikä mikään voisi kiinnostaa vähempää kuin huolellinen kasvojen meikkaus. Tai haluatko ajatella niitä hetkiä kun näet muiden kannustavat hymyt ja voittaja-fiiliksen rankan ja hikisen treenin jälkeen - kunnes katsot peiliin ja huomaat meikkiesi valuneen noroina poskillesi. Kesällä uimarannallakin haluaisi olla fressi ja siistin näköinen ilman meikkikerrosta. Toisinaan elämä voisi olla hiukan helpompaa!

Tämän vuoden joululahjassa on historian havinaa. Tänä jouluna on myös opeteltu uutta; ompeleminen. Joulusukan perinne on syntynyt Yhdysvalloissa jo vuosisatoja sitten (Wikitietoa sukasta). Suomeen se ei ole oikein koskaan juurtunut mutta kyllä netistä selailemalla hienoja malleja ja ideoita löytyy. Oma joulusukkani on Ihana-lehden ohjeen mukaan tehty.

Minusta on tullut ensiauton omistaja. Ostin pomoltani töistä Alfa Romeo156 merkkisen auton; hänelle tuli perheenlisäyksen myötä toisenlainen autotarve ja koska minulla oli haku päällä ja kyseinen automalli hyvinkin tuttu niin teimme kaupat. Autohan on minulle vain elämää helpottava väline, en tienaa sillä mitään. Siten juuri tehty Itä-Suomen kesälomareissu tuntui ensimmäistä kertaa vapaudelta kun sai liikkua juuri silloin kun halusi juuri sinne minne nenä näytti. Kun arkiset aherrukset taas alkavat on auto mukava lisä salimatkoilla, uintireissuilla ja pitkien työpäivien pelastaja.

Viisi päivää asunnon kauppakirjojen kirjoituksen jälkeen olisi tullut kuluneeksi viisi vuotta siitä kun ostin ensiasuntoni, ja kaksi vuotta siitä kun tein massiivisen remontin - minulla oli onni omistaa monien unelmien koti.

Olen äskettäin tutustunut uudella tavalla tekniikan ihmeelliseen maailmaan uusien hankkimieni laitteiden kautta. Tai siis laitteet tulivat hankittua siksi kun halusin tehdä tiettyjä toiminnallisuuksia televisio-ohjelmien ja tietokoneen kanssa ja siihen ratkaisuna oli ainoastaan hankkia uusia välineitä. Minua asiassa viisaampi on uskomattoman kärsivällisesti jaksanut selittää mikä laite ja/tai piuha ratkaisee minkäkin ongelman ja ollut myös mukanani selittämässä verkkokaupan myyjälle mitä haluan hankkia. 

Tämän vuoden jouluaskartelussa teemana on keveys. Sain jo kolme vuotta sitten ohjeen itse tehtävään joulukalenteriin jota kutsun "kuumailmapallohökötykseksi". Siinä siis tontut matkustavat kuumailmapallolla jonka korista ja nyöreistä löytyy pieniä lahjapaketteja jouluaattoon asti avattavaksi. Avainsana rakennelmalla on yksityiskohdat. Jos olisin tajunnut riittävän ajoissa kuinka haasteellista on löytää kaikkia osia ja ymmärtää teko-ohjeita olisin ehkä harkinnut uudestaan tekemistä.