Mutta miltä tuntuu tietää ihan tarkasti mitä elämältään haluaa? Miltä tuntuu tavoitella nuoruudessaan asettamaa päämäärää tavoitteellisesti, herkeämättä ja tahdonvoimalla? Minä en enää tiedä. Kun nyt mietin mennyttä aikuisuuden aikaa, joudun toteamaan, ettei minulla ollutkaan tähtäimessä riittävän intohimoisesti tavoiteltavaa päämäärää. Tai jos oli, niin olen sen kadottanut – enkä edes osaa sanoa missä vaiheessa tai miksi. Minne se on kadonnut? Voinko sen vielä löytää?

Haluan ylläpitää ja syventää välejä ystäviini ja tutustua myös muutamaan uuteen ihmiseen vuosien saatossa (hyvänpäiväntuttuihinhan tutustuu paljonkin, mutta tarkoitan henkilöitä, joita voisi vapaamuotoisesti ja stressittömästi nähdä ystävämielessä myös vapaa-ajalla). Haluan oppia lisää maailmasta, hahmottaa erilaisia ilmiöitä ja ymmärtää yhteiskunnan tai muun maailman toimintaa, sekä harrastaa kaikenlaista mielenkiintoista. Haluan, ettei monialaisuuden ja monien vaihtoehtojen tai ylipäänsä kiinnostuksenkohteiden kommunikoiminen ihmisille olisi niin haastavaa (vrt. monet hyvänpäiväntutut).

Lisää koulutusta?

Minusta monien kiinnostusten omaaminen on aivan luontevaa, ja samoin monissa paikoissa työskentely on aivan normaalia. Molemmathan sitä paitsi tukevat toisiaan, koska onhan se parempi, että omaa monenlaisia kiinnostuksenkohteita, minkä seurauksena opiskelee monenlaista, ja minkä seurauksena myös töitä on helpompi saada, koska valinnanmahdollisuudet ovat suuremmat.

Jostain syystä useilla ihmisillä kuitenkin vaikuttaa olevan se vakaa käsitys, että olisi lähes "moraalisempaa" keskittyä vain pariin alaan ja sitten vaikka ylipäänsä opiskella vähemmän, vaikka siitä sitten seuraisikin ajoittaista työttömyyttä; mutta silloin toinen olisi ehkä ainakin helpompi "lokeroida".

Minulla on jo hurjat 15v työkokemusta liiketoiminnan alalta vaikka olen vasta hieman yli 30v. Kun ehdotin työpaikallani, että voisin hakeutua insinöörimäisempään koulutukseen työn ohella ja siten vaihtaa työn fokusta, oli hämmästys suuri. Minä, jolla on vahva tausta aivan muualla ja en ole ”insinöörimäinen” hakeutuisin sellaiseen koulutukseen.. Mistä he tietävät sopiiko se minulle kun en itsekään tiedä? Ainakin haluaisin ottaa selvää enkä ikuisesti jäädä pohtimaan, että mitä jos sittenkin.. Haluan opiskella, mutta ehkä elinikäisen oppimisen korostaminen osaksi myös sysää vastuuta ihmisille itselleen.  Monista ei ole siihen. Onko minusta?

Vai olisiko sittenkin 30 kriisi?

Sisäinen ääni, joka herättää minussa levottomuutta kun olen kriisin kourissa, kuuluu oikeastaan sydämelleni. Kriisi vain vääntää volyyminappulaa kovemmalle. Onhan 30 ihmiselle maaginen puoliväli. Parikymppisenä sitä voi vielä kuvitella pysyvänsä ikuisesti nuorena, mutta neljänkympin jälkeen ikääntymistään ei enää voi kieltää. Naiselle 30. ikävuosi tarkoittaa, että hedelmällisestä aikuisuudesta on enää puolet jäljellä.

Näin vakituisessa parisuhteessa olevana eivät päätökset ole enää vain minun. Jos miettisin työpaikan vaihtoa tai opiskelemaan ryhtymistä ihan tosissaan, tulee ottaa toinenkin henkilö huomioon ja miettiä mitä me yhdessä tulevaisuudelta haluamme. Yhteen tavoitteeseen sitoutuminen vie toiselta energiaa eikä kaikkea kannata tavoitella samanaikaisesti. Roadmapin tekeminen on silloin ihan järkevää. Eikö vain?

Kolmenkympin kriisi on kuin pyörremyrsky, josta selvinneitä yhdistää yksi asia. Kaikki he tietävät entistä paremmin, mitä oikeasti elämältään haluavat. Ennen kolmenkympin kriisiä seuraamme herkemmin muiden odotuksia silloinkin, kun omat toiveemme ja tarpeemme ovat niiden kanssa ristiriidassa. Voidaankin sanoa, että vasta kolmenkympin kriisi tekee nuorista aikuisia. Ja sitten voikin jäädä odottamaan neljänkympin kriisiä.