Schumi on sekoitus saksan paimenkoiraa, belgian paimenkoiraa ja jämtlannin pystykorvaa. Tammikuussa tuli 10v elämää täyteen. Kiloja on liki 50. Säkäkorkeus on minun lonkan korkeudella; takajaloille noustessaan korkeus on puolipäätä minua enemmän. Pääasiassa Schumi on hyväluontoinen, ei murise, hauku turhia, eikä ärhentele kenellekään. Tykkää rapsutuksesta, leikkiä palloilla ja toki makupalat maistuvat. Kuolan määrä on sanoinkuvaamatonta, karvaa enemmän kuin laki sallii ja kynnet repivät lattiat naarmuille. Hieman mustasukkainen se on minun ja Raulin kanssakäymisestä mutta kyllä sitten lopulta luovuttaa ja antaa meidän olla kahdestaan.
Ensimmäinen kohtaamiseni Schumin kanssa oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Kun ensin hyppimiseltä ja nuolemiselta pääsin asuntoon sisälle ja sohvalle istumaan, sain loppuillan hätistellä sitä pois paljaita jalkojani nuolemasta. Rauli vain selitti että Schumi osoittaa sillä hyväksyntänsä uudesta ihmisestä. Ai jaa.. en olisi heti uskonut. Myöhemmin kävi yhtä jos toista; eräänä yökyläkertana ensin illalla Schumi hyppäsi rintaani vasten ja sen kynsi osui kaulaani. Paitsi että rakas kultaketjuni katkesi, niin sain ison naarmun kaulaan. Seuraavana aamuna kenkien laiton yhteydessä oli innostus uloslähdöstä niin touhukasta että löimme luiset päämme yhteen. Kaula naarmuilla ja ohimo-silmäakseli mustana ja kuhmulla lähdin töihin ja toivoin, ettei kukaan kysy missä yöni vietin. Juu, meillä oli uuden miehen kanssa ihan mukavaa… Tosi uskottavaa!
Yhteiselämän kivikoilla
Alussa oli kova tekeminen saada molemmat koira ja mies ymmärtämään että minä en nuku koiran kanssa samassa sängyssä. Minun piti opetella putsaamaan pönttö tarpeideni jäljiltä koska se on koiran juomakuppi. Ostin sisätossut jotta jalkani eivät olisi koko ajan märät kuolan jäljiltä. Opettelin sietämään vinkumista lenkin myöhästymisestä, haukkuja naurun säestämisestä ja sitä tajutonta karvan määrää kaikkialla.
Lenkeillä ollessamme olin ihan paniikissa jos koira oli takanani. Pahimpia olivat hetket kun Rauli laittoi koiran juoksemaan takaani kysyen missä Fazu on. Paniikin määrä oli aikamoinen; pelkäsin kuollakseni että se hyökkää päälleni ja loukkaannun jotenkin. Pikkuhiljaa sekä mies että koira ymmärsivät, ettei niin saa tehdä. Enää nykyään en hämmenny jos tuollainen tilanne tulee eteen. Muutoin koiran kanssa ulkoilu on fyysisesti hyvin vaativaa. Kahdestaan ollessamme emme oikein ymmärrä toisiamme ja siksi Shumi ei käyttäydy kunnolla vaan testaa rajojaan ja tekee mitä haluaa. Se vetää minkä ehtii, syöksyy ja touhuaa, ja minä yritän pysyä perässä; siinä onnistumatta.
Kaikilla kolmella yksin käydyllä kerralla loukkaannuin, ja kolmannen jälkeen olin valmis luovuttamaan. Ensin tuli vain naarmuja käsiin väärin ymmärretystä narusta. Toisella kerralla kaaduin hiekkatielle polvilleni koiran syöksyessä sorsan perään rantabulevardilla ja sain vanhat arvet lumpioista auki. Kolmannella kerralla lähdettiin liikennevaloissa matkaan ja sitten jo juostiinkin kohti vastaantulevaa puudelia. Jalkani eivät pysyneet vauhdissa mukana ja siten raahauduin suojatiellä koiran perässä monta metriä. Sormeni sotkeutuivat metalliketjuun ja kaksi sormea murtuivat nivelen kohdista, lonkka koki kovan kolauksen ja sai tärähdysvamman, ja nilkka naarmuuntui verille. Henkisistä kärsimyksistä puhumattakaan. Siihen jäivät lenkitykset, ei ole tarvinnut enää niistä keskustella.
Kenen säännöillä?
Minulla on hyvin erilaiset opit siihen kuinka koiraa kohdellaan. Se on perheenjäsen, mutta ei laumanjohtaja. Ei edes tasavertainen perheenjäsen. Koira on lemmikki jolla on oma paikkansa, aikansa, omat ruoka-astiansa ja oma nukkumapaikkansa. Minun maailmassani koira ei nuku sängyssä, kerjää ruokaa tai makupaloja, syö pöydältä, määrää kodin tekemisiä enkä varsinkaan kokkaa koiralle kuin erikoistapauksissa (kun se on vaikka kipeä ja tarvitsee riisiä ja kanaa lihaliemellä jotta vatsa rauhoittuu). Kärjen perheessä koira nukkuu missä sitä huvittaa, nuolee lautaset ruokailun jälkeen ja parhaimmassa tapauksessa saa tähteet lautaselle, vinkuu pöydän vieressä makupaloja ja hallitsee olemuksellaan olohuoneen tekemisiä.
Meillä on jo yhteisiä sääntöjä joista pyritään pitämään kiinni. Koira ei saa tulla keittiöön silloin kun siellä laitetaan ruokaa. Ainut poikkeus on että saa tulla nappuloita syömään. Koira ei saa tulla sänkyyn missään tilanteessa. Koiralla on oma kulma sohvalla joka on suojattu asianmukaisesti ja muut paikat pidetään koiravapaina. Koiran paikka on makkarissa tai eteisessä ruokailun aikana. Lenkitykset hoidetaan säännöllisesti, ettei koira (tai minä) joudu kärsimään. Kun minä kiellän ei toinen saa myöntää. Toisinaan on vielä hakusessa se että jos minä käsken pois huoneesta tai maaten toinen käskee yleensä juuri päinvastoin. Tai minä käsken istumaan niin toinen ottaa syliin. Toki se aiheuttaa hämmennystä mutta nykyisin enää vähemmän kuin alkuaikoina.
Sovussa eteenpäin
Aikaa on kulunut ja olemme oppineet olemaan saman katon alla ilman suurempia hermostumisia. Puhun avoimesti töissä ja ystäväpiirissä siitä kuinka meillä Schumin kanssa menee. Puhun sekä hyvistä että huonoista, ihanista että öklöttävistä asioista. Viime kuukausien aikana ihmiset ovat alkaneet sanomaan että kuulostaa siltä kuin meillä menisi jo paremmin ja alan olemaan koiran kanssa ystäviä. Ehkä niin onkin. Olemme oppineet toistemme tapoja ja kunnioitamme toistemme tilaa. Minä en hermostu siitä että Schumin pitää saada ensin tervehtiä Rauli kotiin tullessa vaan odotan omaa vuoroani. Tiedän millä saan sen rauhoittumaan jos pitää odottaa lenkille lähtöä tai on paniikki ukkosmyrskystä. Annan toisinaan jopa nuolla lautaseni ja laitan loput ruoasta sille makupalaksi jos on liian vähän yhdeksi annokseksi seuraavalle päivälle. Schumi lohduttaa minua kyynelissä, ja minä sidon katkennen kynnen haavan ja harjaan säännöllisesti takut pois; pidämme siis huolta toisistamme. Luotamme toisiimme. Vielä kun oppisimme ymmärtämään toisiamme Kärjien läsnä ollessa ja neljän seinän ulkopuolella. Sitten voisimme oikeasti olla sovussa yhdessä, kaikkialla :)
