Olimme rutiinikäynnillä Kätilöopiston lääkärin luona perjantaina 31.10.2014. Suureksi yllätykseksemme hän heti tapaamisen aluksi totesi, että tästä sitten jäädään suoraan osastolle ja lähden sairaalasta vain nyytti kainalossa. Minulle oli kehittynyt pre-eklampsia, varhainen raskausmyrkytys. Koska viikkoja oli kasassa jo reilut 39, ei lääkäri nähnyt tarpeelliseksi odottaa vauvan maailmaan tulon kanssa laskettuun aikaan asti (6.11.2014). Niinpä tuleva isä saatteli minut päivystysosastolle odottamaan jatkotoimenpiteitä, ja lähti hakemaan sairaalakassia kotoa.
Vuorokausi seurattiin tilannetta. Rauli oli seuranani päivystysosaston kapealla vuoteella; siinä me katselimme viihdeohjelma Possea telkusta samalla kun monitorit mittailivat Ompun sydänkäyrää ja minun verenpainetta. Lauantaina lääkäri sitten totesi, että synnytys olisi käynnistettävä, koska vauva ei pitänyt oma-aloitteisesti kiirettä yksiöstään pois. Niinpä päivän vaiherikkaiden lääkkeettömien toimenpiteiden päätteeksi minut vietiin synnytyssaliin juuri ennen klo 22:ta. Rauli oli ollut jo illasta kanssani osastolla seurana, joten hän pääsi siten suoraan tapahtumien ytimeen mukaan.
Saimme ihanan kätilön. Hän oli hoitanut minua myös edellisenä iltana päivystysosaston puolella. Kuullessaan meidän tulevan synnytyssaliin, oli hän oitis halunnut ottaa meidät hoitoonsa! Hän avustikin hienosti kaikessa; kertoi eri kivunlievitys- ja asentovaihtoehdoista tilanteen edessä, kyseli aktiivisesti vointiani ja oli inhimillinen kipujeni ja kokemusteni käsittelyssä.
Alkulämmittelyä
Alkuun tutustuin ilokaasun päihdyttäviin henkäisyihin supistusten voimistuessa. Olo oli hetkittäin kuin humalaisella ja taisin siitä muutamaan kertaan ääneen mainitakin! Tunne sai minut kertomaan Raulille muistoja 2001 sairaalareissusta. Neuvoin häntä miten hänen tulee auttaa minua yön koettelemuksissa. Hänen ehdottomasti tärkein tehtävä oli tarjota kättään puristusta varten avuksi, toiseksi tärkeimpänä oli auttaa rytmittämään ilokaasun hengittämistä oikein. Kolmantena tietenkin oli olla paikalla poikansa syntymässä!
Pian yö vaihtui sunnuntain puolelle. Ilokaasu ei enää riittänyt kivunlievitykseen, ja niin sain epiduraalin avuksi voimistuviin supistuksiin yhden aikaan yöllä. Sain sen avulla torkahdettua muutamaksi tunniksi, vielä kun Rauli laittoi Spotifyn soittolistalta lempi-kappaleitani soimaan tunnelman rentouttamiseksi. Rauli torkkui myös - erittäin epämukavalla säkkituolilla lattia-tasossa, johon ikävästi veti vanhan talon ikkunoista. Hän ei kehoituksistani huolimatta halunnut siirtyä osaston olohuoneen sohvalle torkkumaan. Mukava tietysti minulle, että hän oli siinä lähellä ja nopeasti avuksi saatavissa.
Viimein tositoimiin..
Sain kolmen aikaan uuden epiduraaliannoksen, ja jatkoin vielä pari tuntia torkkumista. Sitten alkoi olla tunne, että Omppu oli päättänyt tulla pihalle yksiöstään. Epiduraalin voima ehtyi kuuteen mennessä, ja avuksi otettiin taas ilokaasu. Se kuitenkin sekoitti ajatukseni siten, etten kyennyt keskittymään ponnistuksen vaatimiin asioihin, joten pian siitä luovuttiin ja jatkoin luomuna synnytystä. Hieman ennen loppuhuipennusta kätilö totesi vauvan suuntavaiston olevan hukassa – päälaki oli enemmänkin kohti vasenta reittäni kuin keskikäytävää. Sen vuoksi kätilö haki lääkäriltä apua loppumetreille (vai senteille?). Lääkäri suoritti episotomian tylsillä saksilla (kyllä, näin lukee jopa sairaalakertomuksessa!). Ensimmäisestä imukupista oli alipaine hukassa ja jouduttiin ottamaan uusi versio laatikosta. Mutta lopulta asiat alkoivat rullaamaan ja sitten Omppu jo tulikin kahdella supistuksella ulos; ensimmäisellä saatiin pää ulos ja toisella hartiat. Kun kuulin hentoisen itkun ei millään kivulla enää ollut väliä – olimme selvinneet koettelemuksesta yhdessä ja hyvissä voimissa!
Omppu nostettiin välittömästi ihokontaktiin. Rauli pääsi leikkaamaan napanuoran tärisevillä käsillään. Vauva oli niin pieni ja hauras, mutta niin suloinen! Tunsimme molemmat tuoreen isän kanssa suurta rakkautta ensi hetkestä alkaen, ja kyynelten virratessa suutelimme toisiamme. Olimme saaneet aikaan jotain suurenmoista, enemmän kuin uskalsimme toivoakaan. Matka tähän pisteeseen oli kestänyt kauan ja ollut tuskainen – mutta lopulta kaiken vaivan arvoinen!
Pian Rauli pääsikin jo kylvettämään Omppua ja avustamaan kätilöä ottamaan strategiset mitat. Molemmat ihailivat vauvan pitkiä jalkoja ja käsiä, tuuheaa vaaleaa tukkaa ja oikean kainalokuopan alta löytyvää haikaranleimaa (luomi). Omppu oli täydellinen pikkumies omine piirteineen ja temppera-menttisen luonteen kanssa.
Siirryimme lopulta aamiaisen jälkeen Haikaranpesän perhehuoneeseen. Siitä alkoi yhteinen aikamme muuttuneena perheenä.